. Kolme päivää sitä podettua alkoi sitten näyttää vähän paremmalta.Pyhien ainoat ilonaiheet olivat oikeastaan 50cl Stroch-nekka ja käynti paikallisessa siipi-Mersujen puistossa.
Lumet olivat paenneet kaluston yltä ja päästiin isännän kanssa tutkailemaan tilannetta. Iskin silmäni (kaikki kolme) antrasiitinharmaaseen punaisella nahkasisustuksella olevaan 66-malliseen 230 S:ään. Alkuperäiset mustat kilvet olivat edelleen paikallaan ja auto osiltaan täydellinen konehuonetta ja kahta kaasaria myöten. Kaikki sisustan puut ja verhoiluelementit olivat myös paikoillaan.
Pihassa olleena vaurioitakin oli nähtävillä. Kynnyskotelot olivat mallia harsoinen teräs (Ismo Alanko, oliko Hassisen Koneen vai Sielun Veljien ajalta)
ja takalokarien kaaret kuppaisia, samon ovien alareunat. Alemmaksi ei päässyt näkemään. Katon maali oli hilseillyt. Se mikä pirssissä viehätti, oli kokonaisuus, josta ei oltu adoptoitu mitään muiden projektien elimiksi, vaan auto oli niillä eväillään kun se pälkäneläisen eläinlääkärin käytöstä oli aikanaan vapautunut.. Olisihan siinä pirusti tekemistä, peltityötä, maaluuta, sisustuksen laittoa ja varmasti tekniikkakin vaatii kunnostuksen. Mutta oli se niin nätti kaikessa alennustilassaankin.
Varaosia olisi tarjolla pilvin pimein. Kaverilla on, kuten aikaisemminkin mainittu, kymmenkunta W111/110-mallia, pystäri, W123 lanssi, ja lisäksi ladollinen purettuja vehkeitä.
Koska W111 coupen saanti on täysin herrassaan, kuumeen vielä osittain sumentamana aloin hieroa kauppaa tästä tolppavehkeestä elättäen toivoa, että löytyy myös sopiva paikka vermeen purkamiseen ja saattamiseen takaisin elon tielle. Mobilistin elämän suola eli osien metsästämisen jännitys ja ilo tästä projektista uupuisi, mutta työtä se teettäisi.
Onko ajatus täysin mielipuolinen ja perikatoon vievä. Vai olisikohan moisen laitto sittenkin kannatettava harrastus ryyppäämisen, uhkapelin ja vieraissakäynnin tilalle
